A-
A+
Seinäjoen keskussairaalan Diabeteskeskuksessa hoidetaan kaikki maakunnassa ykköstyypin diabetesta sairastavat. Se on myös psykologi Jenni Salonrannan työpaikka.
Terhi Rintala
Jenni Salonranta kirjoitti ylioppilaaksi Jalasjärven lukiosta vuonna 2007. Lukiovuosina oli syttynyt kiinnostus psykologiaan, ja opiskelupaikka löytyi Jyväskylän yliopistosta. Valmistumisen jälkeen oli edessä paluu kotimaakuntaan.
Viiden ensimmäisen työvuoden aikana kokemusta ehti karttua monesta työpaikasta.
– Opin eniten vaihdoksissa, Jenni miettii nyt.
Työuraa vasta aloittelevalle sisäänajo on aina vaativa vaihe. Nyt tuntuu siltä, että se meni juuri niin kuin pitikin.
– Minulla on ollut onnenpotkuja, mutta uran alkuun mahtui myös niitä ylämäkiä. Olen tajunnut, että saan käyttää nykyisessä työssäni kaikkea sitä kokemusta, mitä keräsin perheneuvolassa, aikuispsykiatrian puolella ja nuorten psykologina.
Vuonna 2019 perustetussa virassa toimiva Jenni Salonranta on ensimmäinen diabetespsykologi Etelä-Pohjanmaalla, joten työnkuvaa on saanut ja pitänyt muokata itselle ja asiakkaille sopivaksi.
– Koen vahvasti, että olen juuri oikeassa paikassa.
Psykologin vastaanotolle tullaan diabeteshoitajan tai lääkärin ohjaamana. Jenni tapaa Diabeteskeskuksessa diabeetikoita sairauden ja elämän eri vaiheissa. Joillakin sairaus on uusi tuttavuus, toisilla se on ollut seuralaisena jo vuosikymmeniä.
– Vastasairastuneilla psykologin käynti on osa hoitopolkua. Näin toimitaan myös silloin, kun iän myötä siirrytään lastentaudeilta Diabeteskeskukseen.
Osalla on paremmat valmiudet aloittaa hoitosuhde. Silti kaikkien kanssa tulee katkoksia.
– Tilanteita, joissa aletaan vetäytyä tai vaihdetaan puheenaihetta, Jenni tarkentaa.
Täydellistä onnistumista ei ole, mutta usein kasvu tapahtuu näissä kahdenvälisissä särökohdissa.
– Kun sen nostaa käsittelyyn, alkaa aueta jokin ilmiö, jolla voi olla yhteys siihen, mitä asiakas on kokenut jonkun läheisen kanssa.
Diabetespykologina Jennin erityisenä kiinnostuksen kohteena on se, miten ihmisen elämänhistoria ja kiintymissuhdekokemukset heijastuvat diabeteksen omahoidon ongelmiin.
– On paljon ponnistelua, yritystä tehdä asioita oikein, hallita verensokeria ja ylläpitää omaa terveyttä. Nykyisen hoitoteknologian ja tietotaidon varassa ihminen pystyykin paljoon. Samalla ollaan koko ajan tekemisissä sen kanssa, että ihmisen mahdollisuudet vaikuttaa elämään ja kuolemaan, terveyteen ja sairauteen, ovat rajalliset.
Vaikka voimme hallita ja kontrolloida esimerkiksi verensokeria, emme ole sataprosenttisessa kontrollissa. Keho ja verensokeri elävät myös omaa elämäänsä.
– Se tuo päivittäiseen omahoitoon tilanteita, joissa on tehnyt parhaansa ja juuri niin kuin pitää. Silti verensokeri ei ole sitä, mitä sen toivoisi olevan. Se tuo esiin kolikon toisen puolen – elämän rajallisuuden, pelot, surun ja riittämättömyyden tunteet.
Jenni Salonranta sanoo, että ihmiset eroavat tosi paljon siinä, miten he näitä tunteita käsittelevät.
– Käsittely tapahtuu yleensä vasten omaa persoonaa, elettyä elämää ja sitä, miten on tullut kohdatuksi epäonnistumisten hetkillä.
Verensokerin mittaustulosta ei koskaan katso vain omin silmin. Sitä arvioi myös tärkeiden ihmisten silmin. Mitä läheiseni tai lääkäri sanoisi, jos näkisi tämän?
Ne kipukohdat, joita läheisiin suhteisiin on liittynyt, pyrkivät elämään myös hoitosuhteessa ja suhteessa diabetekseen.
– Kyse on paljon myös siitä, millaisena ihminen olettaa tulevansa hyväksytyksi ja rakastetuksi.
Joillakin voi olla kokemuksia, joiden mukaan hyväksyntä ja rakkaus ovat olleet ehdollisia.
– Se voi näkyä siinä, että piilottelee ja häpeää huonoa diabeteksen hoitotasapainoa, välttelee kontrollikäyntejä ja jättäytyy yksin kamppailemaan tilanteen kanssa. Voi olla kokemus, että kelpaa vain silloin, kun onnistuu jossain tai hoitotasapaino on hyvä.
Vastaanotolle tuleva asiakas voi haluta apua, mutta myös yrittää välttää sen esille nostamia vaikeita tunteita. Omaa vaikeutta ei ole aina helppoa näyttää toiselle.
Asiat eivät aina ole sitä, miltä päällepäin näyttää. Sellainen, mikä näyttää helpolta ja nopealta, voi vaatia paljon mielen sisäistä työtä, mielessä pitämistä, ongelmien ja ristiriitojen ratkaisemista, monimutkaisia tunteita ja ajatuksia.
– Insuliinihoitoisen diabeetikon on sanottu tekevän omahoitoonsa liittyviä päätöksiä jopa 150 vuorokaudessa. Tästä mielen työstä vain pieni osa näkyy ulospäin konkreettisena toimintana.
Joillekin sitoutuminen omahoitoon voi olla hankalaa. Päällepäin voi vaikuttaa siltä, että toinen ei tee juuri mitään ja on välinpitämätön.
– Oma havaintoni on, että juuri nämä ihmiset kantavat diabetesta ja siihen liittyviä raskaita tunteita mukanaan paljon enemmän kuin moni muu. He tulevat helposti väärin ymmärretyiksi.
On tavallista, että hoitojärjestelmässä asioita katsotaan yhden sairauden näkövinkkelistä. Sen, jota juuri silloin yritetään hoitaa.
– Elämässä on kuitenkin paljon muutakin. Juuri ne tilanteet ovat raskaita, joissa diabetes asettuu ristiriitaan omien toiveiden ja tarpeiden kanssa. Aina ei ole tarpeen asettaa diabetesta ykköseksi. Silti sitä on yritettävä hoitaa parhaansa mukaan.
Jenni Salonranta muistuttaa, että hyvinvointi on paljon muutakin kuin kehon terveys ja verensokeri.
– Se on elämänlaatua ja mielekkyyttä, tärkeitä ihmissuhteita ja arvojen mukaista elämää. Valinnat eivät aina ole yksinkertaisia. Mitä alemmas verensokeria yrittää saada, sitä suurempi riski on, että se menee liian matalalle.
Terveyskäyttäytymistä koskevat harhaluulot ja asenteet voivat olla myös satuttavia.
– Jos kyse olisi pelkästään ihmisen itsekurista ja tietotaidosta, meillä ei olisi tupakoivia tai ylipainoisia ihmisiä. Kenenkään hoitotasapaino ei olisi pielessä. Omahoitoon voi liittyä paljon myös sellaisia vaikeuksia, jotka eivät ole heti nähtävissä. Niiden työstäminen auttaa eteenpäin ja elämään diabeteksen kanssa.
Psykologina Jennin työ on jatkuvasti sanattoman ja sanallisen rajapinnalla.
– Tunteet ovat alkujaan kehollisia. Vasta niiden tavoittaminen kielellisesti tekee niistä tunnistettuja ja säädeltävissä olevia. Se mahdollistaa myös sen, että tunteiden takana oleviin tarpeisiin voidaan vastata.
On kiinnostavaa tutkia, mistä ihminen oikeastaan puhuu.
– Ja havainnoida, mikä osa tarinasta jää rivien väliin ja keholliseen ilmaisuun.
Jennin tavassa tehdä töitä elää vahvasti kiinnostus historiaan ja tarinoihin, kun asiakkaiden kanssa tarkastellaan nykyelämää ja mennyttä.
– Historialla on tapana toistaa itseään, erityisesti silloin, kun sen vaikutuksia itseen ei tunnista.
Ajankohtaista
Uusimmat
Kysely
A-
A+
Seinäjoen keskussairaalan Diabeteskeskuksessa hoidetaan kaikki maakunnassa ykköstyypin diabetesta sairastavat. Se on myös psykologi Jenni Salonrannan työpaikka.
Terhi Rintala
Jenni Salonranta kirjoitti ylioppilaaksi Jalasjärven lukiosta vuonna 2007. Lukiovuosina oli syttynyt kiinnostus psykologiaan, ja opiskelupaikka löytyi Jyväskylän yliopistosta. Valmistumisen jälkeen oli edessä paluu kotimaakuntaan.
Viiden ensimmäisen työvuoden aikana kokemusta ehti karttua monesta työpaikasta.
– Opin eniten vaihdoksissa, Jenni miettii nyt.
Työuraa vasta aloittelevalle sisäänajo on aina vaativa vaihe. Nyt tuntuu siltä, että se meni juuri niin kuin pitikin.
– Minulla on ollut onnenpotkuja, mutta uran alkuun mahtui myös niitä ylämäkiä. Olen tajunnut, että saan käyttää nykyisessä työssäni kaikkea sitä kokemusta, mitä keräsin perheneuvolassa, aikuispsykiatrian puolella ja nuorten psykologina.
Vuonna 2019 perustetussa virassa toimiva Jenni Salonranta on ensimmäinen diabetespsykologi Etelä-Pohjanmaalla, joten työnkuvaa on saanut ja pitänyt muokata itselle ja asiakkaille sopivaksi.
– Koen vahvasti, että olen juuri oikeassa paikassa.
Psykologin vastaanotolle tullaan diabeteshoitajan tai lääkärin ohjaamana. Jenni tapaa Diabeteskeskuksessa diabeetikoita sairauden ja elämän eri vaiheissa. Joillakin sairaus on uusi tuttavuus, toisilla se on ollut seuralaisena jo vuosikymmeniä.
– Vastasairastuneilla psykologin käynti on osa hoitopolkua. Näin toimitaan myös silloin, kun iän myötä siirrytään lastentaudeilta Diabeteskeskukseen.
Osalla on paremmat valmiudet aloittaa hoitosuhde. Silti kaikkien kanssa tulee katkoksia.
– Tilanteita, joissa aletaan vetäytyä tai vaihdetaan puheenaihetta, Jenni tarkentaa.
Täydellistä onnistumista ei ole, mutta usein kasvu tapahtuu näissä kahdenvälisissä särökohdissa.
– Kun sen nostaa käsittelyyn, alkaa aueta jokin ilmiö, jolla voi olla yhteys siihen, mitä asiakas on kokenut jonkun läheisen kanssa.
Diabetespykologina Jennin erityisenä kiinnostuksen kohteena on se, miten ihmisen elämänhistoria ja kiintymissuhdekokemukset heijastuvat diabeteksen omahoidon ongelmiin.
– On paljon ponnistelua, yritystä tehdä asioita oikein, hallita verensokeria ja ylläpitää omaa terveyttä. Nykyisen hoitoteknologian ja tietotaidon varassa ihminen pystyykin paljoon. Samalla ollaan koko ajan tekemisissä sen kanssa, että ihmisen mahdollisuudet vaikuttaa elämään ja kuolemaan, terveyteen ja sairauteen, ovat rajalliset.
Vaikka voimme hallita ja kontrolloida esimerkiksi verensokeria, emme ole sataprosenttisessa kontrollissa. Keho ja verensokeri elävät myös omaa elämäänsä.
– Se tuo päivittäiseen omahoitoon tilanteita, joissa on tehnyt parhaansa ja juuri niin kuin pitää. Silti verensokeri ei ole sitä, mitä sen toivoisi olevan. Se tuo esiin kolikon toisen puolen – elämän rajallisuuden, pelot, surun ja riittämättömyyden tunteet.
Jenni Salonranta sanoo, että ihmiset eroavat tosi paljon siinä, miten he näitä tunteita käsittelevät.
– Käsittely tapahtuu yleensä vasten omaa persoonaa, elettyä elämää ja sitä, miten on tullut kohdatuksi epäonnistumisten hetkillä.
Verensokerin mittaustulosta ei koskaan katso vain omin silmin. Sitä arvioi myös tärkeiden ihmisten silmin. Mitä läheiseni tai lääkäri sanoisi, jos näkisi tämän?
Ne kipukohdat, joita läheisiin suhteisiin on liittynyt, pyrkivät elämään myös hoitosuhteessa ja suhteessa diabetekseen.
– Kyse on paljon myös siitä, millaisena ihminen olettaa tulevansa hyväksytyksi ja rakastetuksi.
Joillakin voi olla kokemuksia, joiden mukaan hyväksyntä ja rakkaus ovat olleet ehdollisia.
– Se voi näkyä siinä, että piilottelee ja häpeää huonoa diabeteksen hoitotasapainoa, välttelee kontrollikäyntejä ja jättäytyy yksin kamppailemaan tilanteen kanssa. Voi olla kokemus, että kelpaa vain silloin, kun onnistuu jossain tai hoitotasapaino on hyvä.
Vastaanotolle tuleva asiakas voi haluta apua, mutta myös yrittää välttää sen esille nostamia vaikeita tunteita. Omaa vaikeutta ei ole aina helppoa näyttää toiselle.
Asiat eivät aina ole sitä, miltä päällepäin näyttää. Sellainen, mikä näyttää helpolta ja nopealta, voi vaatia paljon mielen sisäistä työtä, mielessä pitämistä, ongelmien ja ristiriitojen ratkaisemista, monimutkaisia tunteita ja ajatuksia.
– Insuliinihoitoisen diabeetikon on sanottu tekevän omahoitoonsa liittyviä päätöksiä jopa 150 vuorokaudessa. Tästä mielen työstä vain pieni osa näkyy ulospäin konkreettisena toimintana.
Joillekin sitoutuminen omahoitoon voi olla hankalaa. Päällepäin voi vaikuttaa siltä, että toinen ei tee juuri mitään ja on välinpitämätön.
– Oma havaintoni on, että juuri nämä ihmiset kantavat diabetesta ja siihen liittyviä raskaita tunteita mukanaan paljon enemmän kuin moni muu. He tulevat helposti väärin ymmärretyiksi.
On tavallista, että hoitojärjestelmässä asioita katsotaan yhden sairauden näkövinkkelistä. Sen, jota juuri silloin yritetään hoitaa.
– Elämässä on kuitenkin paljon muutakin. Juuri ne tilanteet ovat raskaita, joissa diabetes asettuu ristiriitaan omien toiveiden ja tarpeiden kanssa. Aina ei ole tarpeen asettaa diabetesta ykköseksi. Silti sitä on yritettävä hoitaa parhaansa mukaan.
Jenni Salonranta muistuttaa, että hyvinvointi on paljon muutakin kuin kehon terveys ja verensokeri.
– Se on elämänlaatua ja mielekkyyttä, tärkeitä ihmissuhteita ja arvojen mukaista elämää. Valinnat eivät aina ole yksinkertaisia. Mitä alemmas verensokeria yrittää saada, sitä suurempi riski on, että se menee liian matalalle.
Terveyskäyttäytymistä koskevat harhaluulot ja asenteet voivat olla myös satuttavia.
– Jos kyse olisi pelkästään ihmisen itsekurista ja tietotaidosta, meillä ei olisi tupakoivia tai ylipainoisia ihmisiä. Kenenkään hoitotasapaino ei olisi pielessä. Omahoitoon voi liittyä paljon myös sellaisia vaikeuksia, jotka eivät ole heti nähtävissä. Niiden työstäminen auttaa eteenpäin ja elämään diabeteksen kanssa.
Psykologina Jennin työ on jatkuvasti sanattoman ja sanallisen rajapinnalla.
– Tunteet ovat alkujaan kehollisia. Vasta niiden tavoittaminen kielellisesti tekee niistä tunnistettuja ja säädeltävissä olevia. Se mahdollistaa myös sen, että tunteiden takana oleviin tarpeisiin voidaan vastata.
On kiinnostavaa tutkia, mistä ihminen oikeastaan puhuu.
– Ja havainnoida, mikä osa tarinasta jää rivien väliin ja keholliseen ilmaisuun.
Jennin tavassa tehdä töitä elää vahvasti kiinnostus historiaan ja tarinoihin, kun asiakkaiden kanssa tarkastellaan nykyelämää ja mennyttä.
– Historialla on tapana toistaa itseään, erityisesti silloin, kun sen vaikutuksia itseen ei tunnista.
Ajankohtaista
Uusimmat
Kysely
A-
A+
Seinäjoen keskussairaalan Diabeteskeskuksessa hoidetaan kaikki maakunnassa ykköstyypin diabetesta sairastavat. Se on myös psykologi Jenni Salonrannan työpaikka.
Terhi Rintala
Jenni Salonranta kirjoitti ylioppilaaksi Jalasjärven lukiosta vuonna 2007. Lukiovuosina oli syttynyt kiinnostus psykologiaan, ja opiskelupaikka löytyi Jyväskylän yliopistosta. Valmistumisen jälkeen oli edessä paluu kotimaakuntaan.
Viiden ensimmäisen työvuoden aikana kokemusta ehti karttua monesta työpaikasta.
– Opin eniten vaihdoksissa, Jenni miettii nyt.
Työuraa vasta aloittelevalle sisäänajo on aina vaativa vaihe. Nyt tuntuu siltä, että se meni juuri niin kuin pitikin.
– Minulla on ollut onnenpotkuja, mutta uran alkuun mahtui myös niitä ylämäkiä. Olen tajunnut, että saan käyttää nykyisessä työssäni kaikkea sitä kokemusta, mitä keräsin perheneuvolassa, aikuispsykiatrian puolella ja nuorten psykologina.
Vuonna 2019 perustetussa virassa toimiva Jenni Salonranta on ensimmäinen diabetespsykologi Etelä-Pohjanmaalla, joten työnkuvaa on saanut ja pitänyt muokata itselle ja asiakkaille sopivaksi.
– Koen vahvasti, että olen juuri oikeassa paikassa.
Psykologin vastaanotolle tullaan diabeteshoitajan tai lääkärin ohjaamana. Jenni tapaa Diabeteskeskuksessa diabeetikoita sairauden ja elämän eri vaiheissa. Joillakin sairaus on uusi tuttavuus, toisilla se on ollut seuralaisena jo vuosikymmeniä.
– Vastasairastuneilla psykologin käynti on osa hoitopolkua. Näin toimitaan myös silloin, kun iän myötä siirrytään lastentaudeilta Diabeteskeskukseen.
Osalla on paremmat valmiudet aloittaa hoitosuhde. Silti kaikkien kanssa tulee katkoksia.
– Tilanteita, joissa aletaan vetäytyä tai vaihdetaan puheenaihetta, Jenni tarkentaa.
Täydellistä onnistumista ei ole, mutta usein kasvu tapahtuu näissä kahdenvälisissä särökohdissa.
– Kun sen nostaa käsittelyyn, alkaa aueta jokin ilmiö, jolla voi olla yhteys siihen, mitä asiakas on kokenut jonkun läheisen kanssa.
Diabetespykologina Jennin erityisenä kiinnostuksen kohteena on se, miten ihmisen elämänhistoria ja kiintymissuhdekokemukset heijastuvat diabeteksen omahoidon ongelmiin.
– On paljon ponnistelua, yritystä tehdä asioita oikein, hallita verensokeria ja ylläpitää omaa terveyttä. Nykyisen hoitoteknologian ja tietotaidon varassa ihminen pystyykin paljoon. Samalla ollaan koko ajan tekemisissä sen kanssa, että ihmisen mahdollisuudet vaikuttaa elämään ja kuolemaan, terveyteen ja sairauteen, ovat rajalliset.
Vaikka voimme hallita ja kontrolloida esimerkiksi verensokeria, emme ole sataprosenttisessa kontrollissa. Keho ja verensokeri elävät myös omaa elämäänsä.
– Se tuo päivittäiseen omahoitoon tilanteita, joissa on tehnyt parhaansa ja juuri niin kuin pitää. Silti verensokeri ei ole sitä, mitä sen toivoisi olevan. Se tuo esiin kolikon toisen puolen – elämän rajallisuuden, pelot, surun ja riittämättömyyden tunteet.
Jenni Salonranta sanoo, että ihmiset eroavat tosi paljon siinä, miten he näitä tunteita käsittelevät.
– Käsittely tapahtuu yleensä vasten omaa persoonaa, elettyä elämää ja sitä, miten on tullut kohdatuksi epäonnistumisten hetkillä.
Verensokerin mittaustulosta ei koskaan katso vain omin silmin. Sitä arvioi myös tärkeiden ihmisten silmin. Mitä läheiseni tai lääkäri sanoisi, jos näkisi tämän?
Ne kipukohdat, joita läheisiin suhteisiin on liittynyt, pyrkivät elämään myös hoitosuhteessa ja suhteessa diabetekseen.
– Kyse on paljon myös siitä, millaisena ihminen olettaa tulevansa hyväksytyksi ja rakastetuksi.
Joillakin voi olla kokemuksia, joiden mukaan hyväksyntä ja rakkaus ovat olleet ehdollisia.
– Se voi näkyä siinä, että piilottelee ja häpeää huonoa diabeteksen hoitotasapainoa, välttelee kontrollikäyntejä ja jättäytyy yksin kamppailemaan tilanteen kanssa. Voi olla kokemus, että kelpaa vain silloin, kun onnistuu jossain tai hoitotasapaino on hyvä.
Vastaanotolle tuleva asiakas voi haluta apua, mutta myös yrittää välttää sen esille nostamia vaikeita tunteita. Omaa vaikeutta ei ole aina helppoa näyttää toiselle.
Asiat eivät aina ole sitä, miltä päällepäin näyttää. Sellainen, mikä näyttää helpolta ja nopealta, voi vaatia paljon mielen sisäistä työtä, mielessä pitämistä, ongelmien ja ristiriitojen ratkaisemista, monimutkaisia tunteita ja ajatuksia.
– Insuliinihoitoisen diabeetikon on sanottu tekevän omahoitoonsa liittyviä päätöksiä jopa 150 vuorokaudessa. Tästä mielen työstä vain pieni osa näkyy ulospäin konkreettisena toimintana.
Joillekin sitoutuminen omahoitoon voi olla hankalaa. Päällepäin voi vaikuttaa siltä, että toinen ei tee juuri mitään ja on välinpitämätön.
– Oma havaintoni on, että juuri nämä ihmiset kantavat diabetesta ja siihen liittyviä raskaita tunteita mukanaan paljon enemmän kuin moni muu. He tulevat helposti väärin ymmärretyiksi.
On tavallista, että hoitojärjestelmässä asioita katsotaan yhden sairauden näkövinkkelistä. Sen, jota juuri silloin yritetään hoitaa.
– Elämässä on kuitenkin paljon muutakin. Juuri ne tilanteet ovat raskaita, joissa diabetes asettuu ristiriitaan omien toiveiden ja tarpeiden kanssa. Aina ei ole tarpeen asettaa diabetesta ykköseksi. Silti sitä on yritettävä hoitaa parhaansa mukaan.
Jenni Salonranta muistuttaa, että hyvinvointi on paljon muutakin kuin kehon terveys ja verensokeri.
– Se on elämänlaatua ja mielekkyyttä, tärkeitä ihmissuhteita ja arvojen mukaista elämää. Valinnat eivät aina ole yksinkertaisia. Mitä alemmas verensokeria yrittää saada, sitä suurempi riski on, että se menee liian matalalle.
Terveyskäyttäytymistä koskevat harhaluulot ja asenteet voivat olla myös satuttavia.
– Jos kyse olisi pelkästään ihmisen itsekurista ja tietotaidosta, meillä ei olisi tupakoivia tai ylipainoisia ihmisiä. Kenenkään hoitotasapaino ei olisi pielessä. Omahoitoon voi liittyä paljon myös sellaisia vaikeuksia, jotka eivät ole heti nähtävissä. Niiden työstäminen auttaa eteenpäin ja elämään diabeteksen kanssa.
Psykologina Jennin työ on jatkuvasti sanattoman ja sanallisen rajapinnalla.
– Tunteet ovat alkujaan kehollisia. Vasta niiden tavoittaminen kielellisesti tekee niistä tunnistettuja ja säädeltävissä olevia. Se mahdollistaa myös sen, että tunteiden takana oleviin tarpeisiin voidaan vastata.
On kiinnostavaa tutkia, mistä ihminen oikeastaan puhuu.
– Ja havainnoida, mikä osa tarinasta jää rivien väliin ja keholliseen ilmaisuun.
Jennin tavassa tehdä töitä elää vahvasti kiinnostus historiaan ja tarinoihin, kun asiakkaiden kanssa tarkastellaan nykyelämää ja mennyttä.
– Historialla on tapana toistaa itseään, erityisesti silloin, kun sen vaikutuksia itseen ei tunnista.
Ajankohtaista
Uusimmat
Kysely