Kekseliäisyys karttui Kuolan niemimaalla työskennellessä

Jouko Siirtola vietti vuoden voimalaitoksen rakennustyömaalla Neuvostoliitossa.

Terhi Rintala

Kevättalvella 1963 ilvesjokelainen Jouko Siirtola oli Vaasassa opiskelemassa ammattikoulussa. Valmistuminen autonasentajaksi häämötti jo, ja Joukoa kiinnostivat erityisesti sähkölaitteet.

– Vaasa-lehdestä osui silmiin Imatran Voiman ilmoitus, jossa tarjottiin työpaikkoja voimalaitosmaalla. Paikkana oli Kuolan niemimaa Neuvostoliiton puolella.

Työtilanne Vaasassa ei ollut kovin hyvä.

– Olin ollut töissä koulun ohella, mutta Jokelan metalliverstaalla ei ollut enää luvassa töitä.

Imatran Voiman ilmoituksessa pyydettiin esittämään palkkatoive.

– Pyysin opettajalta neuvoa. Hän ehdotti kirjoittamaan, että alan sopimuksen mukaan. Kukaan ei oikein tiennyt, mitä Neuvostoliiton puolella maksetaan.

Toukokuun alkupuolella tuli tieto, että Jouko oli saanut työpaikan.

– Kävin kotona Ilvesjoella ennen lähtöä. Äiti ihmetteli ja oli vähän vastaankin. Isäni oli kadonnut sodan loppuvaiheessa, joten olin sotaorpo. Se selitti äitini suhtautumista Neuvostoliitossa työskentelyyn. Tiesin, että äiti oli vastaan, mutta asiasta ei puhuttu sen enempää.

Kun Jouko lähti matkaan Seinäjoelta, siellä oli kaunis kesäkuun alku.

– Perillä Ivalossa satoi räntää, Jouko naurahtaa.

Työmaapassi odotti Rajajoosepin raja-asemalla, joka oli noin 60 kilometriä Ivalosta itään. Rajalla annettiin pieni opastus ja kamerat käskettiin jättää sinne säilöön, sillä valokuvaaminen oli Neuvostoliitossa kiellettyä. Joukon kamera kulki kuitenkin rajan yli, sillä se oli matkalaukussa ja laukku postiauton ruumassa.

Matkaa voimalaitostyömaalle oli noin 120 kilometriä. Sen varrella oli useita tarkastuksia. Aamuyöstä postiauto tuli perille voimalaitostyömaalle.

– Majoitusmestari majoitti meidät, vei parakkiin ja avasi oven. Peräseinällä oli yksi vaatekomero. Vain yläpetipaikkoja oli jäljellä.

Jokaisen parakkikadun päässä oli sauna, jota lämmitettiin kuutena päivänä viikossa. Hygienia perustui siihen.

Työ lähti vähitellen urkenemaan. Opastajana oli vanhempi autosähköasentaja Virtanen.

– Hän oli taitava mies ja oli ollut kaikilla pohjoisen suurilla työmailla.

Työ oli monipuolista ja siihen sisältyi erilaisten autojen sähkövarusteiden kunnostusta. Kalusto oli pääasiassa venäläistä, mutta oli muutakin.

– Tunnelissa oli pääosin Jymy Sisuja. Kuormaajat olivat Catepillareita ja Misicaneja.

Jouko oli ensin kolme kuukautta päivävuorossa ja teki sitten kuukauden päivät akkujen kennotusta. Kun miehiä lähti, työ muuttui välillä vuorotyöksi. Sitten palattiin taas päivätöihin.

– Kekseliäisyyttä kertyi, kun kaikkea ei ollut valmiina. Se taitaa olla tuon ajan paras oppi.

Palkka maksettiin kahden viikon välein. Jos oli rahan tarvetta, kottitilin sai joka perjantai.

Syyskesästä Joukon oli käytävä kutsuntojen takia Jalasjärvellä.

– Samalla reissulla ostin itselleni auton. Paluumatka Tuulomalle oli pitkä ajaa yksin, mutta auto mahdollisti viikonloppureissut Ivaloon ja muutaman kerran Norjan puolellekin.

Jouko sanoo, että nuori mies ei niinkään ajatellut työtä ja sen sisältöä.

– Armeijavuosi häämötti jo edessä. Iloitsin lähinnä siitä, että työstä maksettiin kohtuullisen hyvää palkkaa.

Toukokuussa 1964 Jouko otti lopputilin ja päätti pitää vähän lomaa ennen armeijaa. Vajaan vuoden työskentely Teknotromexportille oli antanut muutakin kuin palkan.

– Siellä oppi tekemään töitä ja siinä samalla sietämään erilaisia tilanteita, ihmisiä ja olosuhteita. Opin venyttämään pinnaa, mutta myös pitämään puoleni ja sanomaan, kun tarve vaati.